Uusi kirjani on valmis!

”Tekno! Saksa! Elämä! Ysärinuoren päiväkirjat” on nyt julkaistu.

Jaa mistä se kertoo?

Kyseessä on päiväkirjaromaani, jossa aikuistutaan 90-luvulla. Lukiolainen ja aloitteleva opiskelija kertoo vaiheistaan, kielimatkasta Saksaan, asioista jotka alkavat vetää ulkomaille (saattaen kotimaa Suomen osin hieman ikävään valoon), ihastumisestaan teknomusiikin eri muotoihin, etäsuhteestaan saksalaiseen poikaystävään. Mukana ovat monelle tunnistettavat nuoruuden kapinointi, oman maailmankuvan ja ajattelun löytyminen, kaikenlaiset ahdistukset, ihastukset, yksinäisyyden kokemukset ja villit unelmat luovuudesta. Vanhoja teknofaneja ihastuttanee kuvaus legendaarisista The Temple-raveista 1992.

Kannen maalauksen olen tehnyt itse. Ideana oli maalata ja leikata erikseen myös pikku objekteja, jotka asettelen kuvapinnan päälle. Olen oikein tyytyväinen, kuinka tarkkaan ja  kolmiulotteisesti varjoineen elementit näkyvät valmiissa kannen kuvassa. 

Yhteydet kuva-aiheisiin löytyvät kirjan sivuilta. Kiinnitin huomiota realismiin eli Finnairin kone näyttäytyy 90-luvun kuosissaan, samoin VR:n pääradan lähijuna.

Ensimmäisiä luonnoksia.

Yksityiskohta akvarellipaperilla.

Pelkkä tausta valmistuu.

Leikkeitä lisätty päälle.

Kirjan mallikappale paljastuu paketista. Hyvältä näyttää.

Minun ei tarvitse esittää, että kirjani olisivat suosittua autofiktion genreä, koska missä fiktio. En edes yritä peittää sitä, että nämä kertovat minusta. Omaelämäkerrallinen kirjallisuus on lajini tähän mennessä. Tosin tekstien valikointi, kieliasun muuttaminen, yhdistely, pieni jälkikäteen lisätty taustoittaminen ovat kaikki tietoisia subjektiivisia valintoja, jotka muokkaavat vaikutelmaa. Pohjana ovat kuitenkin ihan oikeat päiväkirjat noilta vuosilta. Kirjoittamisen tyylissä näkyy selvä kypsyminen aikuisempaan suuntaan vuosien edetessä.

Eihän siitä mitään tulisi, jos vain nillittää pelkistä yksityisasioistaan. Yleismaailmalliset aiheet, maailman tapahtumien kommentointi, filosofiset pohdinnat vaikkapa taiteen kentästä, kielivitsien huumori, itseironia ja samaistumispinta monen lukijan nuoruuden kokemuksiin oikeuttavat näiden tekstien laajemman arvon.

90-luvun oikea elämä heijastuu kirjan arkipäivän kulussa. Suomi vasta liittyy EU:hun, jota ensin pohditaan nimellä EY. Maksetaan markoilla, soitetaan puhelinkopista puhelukortilla. Ainoa yhteys ulkomaiseen kaveriin on kirje, jonka matkassa kestää viikon tai pari. Tai sitten erittäin kallis lankapuhelinsoitto, joka maksaa niin paljon, että sitten kyllä hävettää kun ei osaannut eikä kehdannut katkaista keskustelua aiemmin, ja ”pappa betalar”.

Kirjoitan alkusanoissa, että nuoruudessa usein vallitsevat ”illuusiot uniikkiudesta, hyvässä ja pahassa.”

Positiivisilla uniikkiuden illuusioilla tarkoitan sitä, että nuori alkaa kuvitella olevansa maailman erikoisin. Vain minä tunnen tällä lailla, vain minä keksin jotain näin nerokasta ajatuskulkua, vain minä pukeudun erikoisesti ja valtavirtaa vastaan.

Negatiivisilla illuusioilla uniikkiudesta tarkoitan epätoivoisia hetkiä. Kun on yksin ja masentaa, on ihan varma, että kukaan muu ei voi ymmärtää eikä kukaan muu tunne eikä ole koskaan tuntenut samalla tavalla. Ettei kenestäkään muusta nuoresta tai aikuisesta tunnu näin pahalta välillä ja että olen ainoa, joka ajautuu ahdistavaan kriisiin. Tai suorastaan kuolee yksipuolisen rakkauden syövereihin tai kaipaukseen.

Aikuisempana sitä oppii, ettei ole yksin - hyvässä tai pahassa. Moni muu on kokenut samaa, ja lohdutusta voi saada puhumalla yhteisestä kokemuksesta tai lukemalla jonkun toisen vastaavan tarinan. Ja hei, jokainen "tavalliselta" vaikuttava ihminen onkin todella kiehtova ja omanlaisensa, kun tutustuu hänen tarinaansa ja kokemuksiinsa.

Nykyajassa olen iloinen mm. mielenterveyden epävakauden sanoittamisesta avoimesti. Jälkikäteen tarkasteltuna kirjan nuori kyllä menee pari kertaa aika lujaa ylös ja alas kurvilla, jossa on hieman bipolaarisia piirteitä. Osa äärimmäisyyksiin menemistä lienee nuoruuteen kuuluvaa tunne-elämän kehityksen intensiivisyyttä, mutta enpä tiedä, olisiko pitänyt huolestua enemmänkin. Näillä mentiin. Tämä teema saa jatkoa kirjasarjan seuraavassakin osassa. Jota jo ilolla suunnittelen.

Psst! Nyt sitä saa.

Kirjan alkuun, ensimmäiseen kahteen lukuun, olen jättänyt neutraalihkoa maalailevaa pohjustusta. Jossa rakentuvat puitteet, elämäntyyli, harrastukset, mielenkiinnon kohteet, se mihin asioihin kiinnitän elämässä huomiota ja millä tyylillä siitä valitsen kertoa. Sitten päästään Saksan maaperälle huikealle stipendimatkalle. Kertomus pääsee vauhtiin ja tunteen pyörteet mukaan. Intensiivisyys lisääntyy.

Kirja on 332-sivuinen pokkari, jonka voi tilata postitse suoraan kotiovelle esim. Books on Demandin kirjakaupasta eri maihin. Suomessa asuva voi tilata kirjan esim. Suomalaisen kirjakaupan tiskille haettavaksi tai Akateemisen kirjakaupan verkkokaupasta. Bookystä ja Adlibriksestä löytyy ym. 

Lähiviikkoina valmistuu e-kirja, joka löytyy sen jälkeen Applen kirjoista ja varmastikin Elisasta, Kobosta, Amazonilta ym. ym.

Myyntilinkkejä lisäilen kirjailijasivulleni eli ajankohtaiset tiedot ovat osoitteessa www.liisarauhakoski.net

Kaikki tähänastiset teokseni.

Kato, tulppaani!

Jos on Hollannissa tulppaaniaikaan, niin on se vähän pakollinen käyntikohde se Keukenhof. Se on kuitenkin vain vajaat kaksi kuukautta auki, maaliskuun loppupuolelta toukokuun ensimmäiselle puoliskolle. 

Muistan olleeni itsekin alkuun epäileväinen, että ”no onko se nyt niin ihmeellinen, pari tulppaania puistossa”, mutta sitten lensin hämmästyksestä persiilleni. Se on NIIN iso ja kaunis ja vehreä ja ne loputtoman runsaat tulppaaniniityt kaikissa eri väreissä ovat todella maailmanluokan ihme. Muutaman kerran käyneenä menen sinne edelleen innoissani katsomaan yhä uudestaan.

Amsterdamista käsin pystyi varaamaan Keukenhof-paketin, johon kuului bussikuljetus alkaen RAI-messukeskukselta. Jonne pitää kyllä erikseen hankkiutua keskustasta ratikalla tai metrolla.

Messuhallilla oli suuri jono turistia odottamassa busseja, ja heitä ohjailtiin aitasiksakissa. Vihdoin oli meidän vuoromme päästä bussiin ja matkaan. Ihan perus kaupunkibussilla, joka paahtoi moottoritietä Schipholin lentokoneiden vierestä Lisseen. Tai oli se tulppaaneilla tarrakoristeltu, muttei malliltaan mikään pitkänmatkan luksusbussi.

Olihan siellä sitä turistia valtavasti, mutta hyvin käppäiltiin seassa. Joillain poluilla on rauhallisempaa, toisilla enemmän tungosta. Oli viileä tuuli ja välillä hetkiä lämmintä aurinkoa. Otin takkia pois ja päälle useaan kertaan.

Nauratti, kun tulppaanipsykoosi iski siskooni heti aivan kuin minulle aina, niin että on pakko ottaa kuva ”vielä tosta yhestä”. Löytyy silmiä hivelevät pastellivärit ja reippaat kirjavat yhdistelmät, ja ihanat keltaiset, ja violetit pinkin kanssa, ja makean vaaleanpunaiset, ja liukuvärjätyt oranssit, ja valkoiset rönsyilevät barokkimaiset pitsireunaiset muhkeat. ”Okei nyt mä lopetan”, ja sitten nauroin: ”Mutta et tiedäkään mikä tuolta vielä tulee nurkan takaa, kato tota väriyhdistelmää! Maailman kaunein!” 

Oli myös söpöjä pörröisiä sorsanpoikasia lammen ruohikolla nypsimässä ruohoa.

Syötiin eväät ja vietettiin päivä. Ruoat eivät ole kummoiset Keukenhofissa. On siellä ravintoloita, mutta ne ovat meluisia pikasyöttölöitä ja voi olla, että haluamasi annos on jo loppuunmyyty siltä päivältä kun pääset tiskille. Joten voi olla kätevää ottaa esim. oma eväsleipä mukaan. Siellä on virallinen piknikinsyöntinurmi ja pari retkipöytää, sekä peruspenkkejä kaikkialla reitin varrella. 

On kyllä parasta olla melko hyvässä kävelykunnossa, kun menee Keukenhofiin. Siellä kilometrejä kertyy. Me vedimme lomalla keskimäärin 13 tuhatta askelta päivässä.

Bussi- ja ratikkapaluun jälkeen jäimme keskustaan lepäämään terdelle kanavan äärelle. Kytättiin siinä kanavalaivoja, josta saisi filmin. Tosin aina kun siihen tuli laiva, siihen ponkaisi myös jostain turisti ottamaan kuvaa ja häritsemään näkymää. Hahaha, jos et pidä turisteista (itsehän emme ole sellaisia, öö) niin älä mene Amsterdamiin. Niitä on koko kaupunki täynnä. Joutsen poseerasi siinä myös.

Viimeisenä päivänä löydettiin vielä ne keskustan takapihat, joissa on kaikki hämärät coffeeshopit, tatuointipiercingit ja sieni- ja pillerikaupat laillisuuden rajamailla. Ne olivat rautatieasemasta itään, tai siis kaakkoon, noin niinku vinkkinä. Ympäristö Nieuwmarkt, Zeedijk, Warmoesstraat. Siellä oli myös erikoisia pikkukauppoja ja hauskan näköisiä ruokapaikkoja.

Oho mikä talo.

Lankakaupan pyörä.

Äh, tämä olisi pitänyt ostaa ja laittaa työpöydälle.

Oli yhtäkkiä taas ihan hiton kylmä päivä. Vain 11 astetta, pilvistä, tihkusadetta ja hirveitä tuulenpuuskia 6 boforilla. Yritettiin, että jos Waterloopleinin kirpputori olisi hauska, muttei se ollut ainakaan tällä säällä. 

Vintagevaatekaupan beatlesejä.

Kävimme vielä KattenKabinetissa, joka on pikkuinen kissa-aiheinen taidemuseo kanavanvarren asuintalossa. Vanhanaikaiset huoneet, vanhoja mainosjulisteita, patsaita ja maalauksia kissoista.

KattenKabinet, Herengracht 497.

Kantapaikkamme oli Rembrandtpleinin Heck’s, jossa istuimme jopa kolmena eri päivänä ja aina samassa kivassa nurkkapöydässä juomilla. Ensimmäisenä päivänä pitämässä sadetta, jonain lämpimänä päivänä kun ovet olivat auki ulos terassille ja oli vilkasta ja aurinko paistoi, ja viimeisenä päivänä pakenemassa kylmää viimaa. 

Ehkä kaupunkiloman voi kuitata onnistuneeksi, jos on löytynyt jo oma kantis.

Kantapöytä.

Rembrandtplein hyvällä säällä ja museoratikka tulee.

Kirjavaa Amsterdamia

Tietysti piti päästä kanavaristeilylle. Tikettejä myydään useissa paikoissa keskustassa monille eri yhtiöille. Perinteisen pitkän katetun jokilaivan sijaan voi vuokrata pienelle porukalle avoveneen, jossa on mukana juomatarjoilu ja kapteeni-opas. Tai voi vuokrata omaan käyttöön akkukäyttöisen veneen, jos luottaa oppivansa veneilyn säännöt etuajo-oikeuksineen ym. nopeasti.

Menimme ihan peruskierrokselle pitkään laivaan. Odotellessa istuskelimme tuoleilla laiturilla auringossa veneitä katsellen. Hetken pelästyimme, olinko vahingossa ostanut liput polkuveneelle... sepä olisi rasittavaa.

Polkuveneelläkin pääsee.

Täyteen turistiahan se paatti tuli tietysti, mutta oli kiva vain istua ja lipua rauhassa reilu tunti. Lasikaton läpi näkee talot ja nähtävyydet ylöspäinkin.

Kierroksen jälkeen löytyi kauniiksi maalattu taiteellinen violetti siltapyörä, jonka kanssa poseerata. Näitä on vissiin pari ympäri kaupunkia. Keltaoranssin näimme ihan muualla.

Sovin väreihin.

Olimme kirjanneet ylös, että Jordaanin alueella voisi käydä. Se on autenttisempaa kaupunkilaisten omaa Amsterdamia, jossa ennen asui tavallista työläisväkeä. Siellä on kuitenkin samalla lailla kanavia ja kauniita taloja ja kapeita kujia ja söpöjä siltoja kuin muuallakin keskustassa, mutta kaduilla enemmän arkipäivän liikkeitä kuin turistipuoteja. Tyypillisiä ovat myös vanhat hämyisät puulla sisustetut perinnepubit, kaljakuppilat joissa paikalliset ovat turisseet vuosikymmeniä. Aamulla siis marssia sinne päin.

Tästä lähtee Jordaan.

Paksuturkkinen kissa.

Kahvitauko istuttiin juomalla pubin retkipöydän ääressä suht keskellä katua ja Jordaanin risteystä, oikeita pyöräileviä asukkaita katsellen. Ihmisiä ja heidän tyylejään. 

Kahvi keskellä risteystä.

Sieltä päädyimme Noordermarktille torihommiin ja siitähän lähti myös sellainen torikatu, jolla riitti katsottavaa. Ruokaa, kukkia, vihanneksia, vaatteita, vintagea ja tavaraa. Ja ilmeisesti Westerstraatin katutori on vain lauantaisin ja se sattui kohdalle.

Se tavallinen pyöräkaaos torikadun laidalla.

Taustalla asuntolaiva-proomu kukkaruukut kannellaan.

Iltapäiväksi voikin laittaa kesävaatteet päälle, koska kehittyi 24 asteen helle ja menimme eväiden kanssa suureen kansanpuistoon Vondelparkiin piknikille. Siellä on aina saanut vapaasti istua nurmikolla viettämässä aikaa lukuisien lampien äärellä ja paikalliset suuntaavat sinne kesäsäällä. 

Vondelpark ja tulppaanisesongin kunniaksi tilapäisiä tulppaanisaaria lammessa.

Sielläpä oli paljon porukkaa. Siskoni uhrasi kertakäyttösadeviittansa istumamuoviksi, koska nurmi oli hyvin märkä, kun nyt on satanut reippaasti lokakuusta saakka ja koko Hollannin maaperä on imeytynyt vettä pintaan saakka. Monet istuivat jollain megahienoilla puuvillaliinoilla ja kangasvilteillä, jotka olivat läpimärkiä ja kuraisia sen jälkeen, sitä kävi sääli. Tällä hetkellä muovi on parempi etteivät housut kastu.

Siinä kävivät hanhet katselemassa ja nokikana ja liejukana ja sorsat ja harmaahaikarakin tuli tuijottamaan. Siellä elää myös villiintyneitä vihreitä papukaijoja, joita tunnetaan Amsterdamissa olevan iso populaatio puistoissa. Kun ne lentävät taivaalla pikku ryhminä, näkyy pitkä kapea pyrstö.

Illalla tungimme vielä Leidsepleinin terassiaukiolle, josta saikin suurennuslasilla etsiä tyhjää paikkaa näin lämpimänä kesäisenä iltana, joka sattui lauantai-illalle huhtikuussa.

Leidseplein on yhtä terassia hyvällä säällä.

Hunajaolut.

On kyllä ihailtu monta kertaa hauskoja kauppojen ja kahviloiden nimiä eri alueilla. The Avocado Show myy avokadopainotteista ruokaa. Oli rintsikkaliike Betty’s Boops. Erikoisten sisustusesineiden liike Fucked up individuals. Kahvipaikka The screaming beans. Wokkipaikan ”kiinni/auki” -kyltti oli Wok off ja Wok on. Ja hirveästi muita lisää. Sipsikaljavegaanin paikka olisi Vegan Junkfood Bar.

Sunnuntaina katsoimme söpön pikkuputiikkien alueen kanavien välissä, ”De negen straatjes” eli ”The 9 streets”. Liikkeet aukenivat sunnuntaina yleensä klo 12. Oli kivoja kauppoja ja pikku kahviloita. Kanavan sillat joka välissä.

Ikkunassa oli yksisilmäinen oranssi kissa, joka oli ystävällisen oloinen. Söin violetin vegaanisen burgerin Flower Burger -paikassa; siellä on erittäin instagrammattavia ”rainbow burgereita” eli niitä saa myös esim. vihreinä ja pinkkeinä. 

Minulla oli päälläni Lontoon housut, ja niistäpä levisi vetoketjun nipukka ihan täysin! Katkesi kahteen palaan kesken päivän. Enkä ole pitänyt niitä housuja kuin vasta muutaman kerran. Ihan tyhmä heikko kohta. Onneksi housut pysyivät ylhäällä pelkällä napilla ja vyöllä. Mutta olihan siinä mahassa aukko.

Sen jälkeen pidin olkalaukkua erityisen paljon edessäni ettei avoin sepalus näy, tai otin takinkin roikkumaan eteen peitoksi. Sitten mentiin sepalus auki loppupäivä, myöhemmin myös pitkin keskustaa ja Kuninkaallisen Palatsin vierestä ihan tyynenä. Tällaista olen joutunut harjoittelemaan jo muutaman kerran. Yrittää vaan itsekin unohtaa koko asian eikä näytä hermostuneelta, niin kukaan ei huomaa yhtään mitään.

Housut, auki tai kiinni...

Kotikylän korjausompelimo onneksi vaihtaa vetoketjun hintaan 14,50 euroa. Itse en jaksa sitä alkaa yrittää vääntää.

Päivä päättyi kauniiseen auringonlaskuun, jonka sanottiin johtuvan Saharan hiekasta.